Kaiken se kestää, Kaiken se kärsii..

Tänäviikonloppuna se sitten tapahtui: Jääköön bisnekset ja jääköön liiketoimet ja eikun meikäläinen keulaluukkuun! (Peräluukku hoidettiin jo aikaisemmin).

Ankkuriboksista hohkaa keulahytin seinään kylmää kuin paidankauluksesta selkään kaadetusta shampanjakuulerin sisällöstä konsanaan. Armanainen (entiseltä supernimeltään Akustonainen), eli Nina, määräsi että ankkuriboksi on eristettävä! Noh, eikun tuumasta toimeen. Eli tuuman viinisiivun jälkeen meikä solahti keulaboksin luukusta syvyyksiin sulavasti kuin hylje avantoon. Tunnusteltuani, että kaikki luut olivat tosiaan edelleen ehjänä, aloitin eristäytymisen ja eristämisen. Se meni mielestäni hyvin. Tosin seuraavana aamuna Armanaiselta tuli kyllä noottia ja ohjeita miten homma olisi pitänyt tehdä. Se soti sen verran fysiikan lakeja vastaan että toteutin korjausohjeet vain puolittain. Kjäh. Siitäs sai.

Biskajalla vähän pahemmassa kelissä havaitsimme, tai oikeastaan vain keulahytin miehistö havaitsi, hillittömän paukkeen keulasta. Muutaman vähäunisen yön jälkeen todettiin että syyllinen on keulahytin seinään (kyllä, tähän samaan seinään) hakkaava ankkuriketju, joka takoi tasaisesti kuin seppä viinikellarin oven saranoita muotoillessaan. Tiedä sitten oliko se sitten kuitenkaan ankkuriketju vai keulahytin pariskunta, mutta tasaista työstöä jokatapauksessa.

Eli tähän kyseiseen ongelmaan piti nyt sitten samalla löytää ratkaisu. Armaflexin liima on uskomatonta tavaraa. Tarttuu hyvin. Esimerkiksi upouuden takin kylkeen tarttuu kuin tauti Espanjassa vuonna 2020. Liima ja millin kerros tavaraa jää siihen ikuisiksi ajoiksi. Itseasiassa takki muuten ei ollutkaan ihan uusi. Ehdin käyttämään sitä kerran tiikkikannen kyllästysprojektissa, jolloin hihaan ilmestyi ihan itsestään hihansuusta kyynärpäähän asti ulottuva laikku. Myös kyseinen tiikkiöljy tuntuu olevan tuhtia tavaraa. Väri ei meinaan lähde kuin kulmahiomakoneella. Niin, asiaan. Eli, Armaflex pysyy seinässä varmasti, mutta ei kestä minkäänlaista mekaanista rasitusta. Joten sen päälle pitää sikafleksittää kumimattoa. Tämä kombinaatio myös varmasti auttaa siihen keulahytin paukutukseen. Koska mulle vain halvin on kyllin hyvää, piti hakea kaverilta ilmaista kumimattoa, joka on toiminut nimeltämainitsemattomassa lannoitetehtaassa Uudessakaupungissa kuljettimen sateensuojana. En tiedä oliko kauppa hyvä vai ei, mutta mukana tuli pottu Kaiken-viiniä.

Ensimmäisenä keräsin tietenkin kaiken tarvittavan mukaan, ettei sitten tarttis oitis räpiköidä luukusta takaisin kannelle, kuin hirven vasa joka täristen opettelee synnytyksen jälkeen seisomaan. Sikakittiä, mattopuukko, pari taskulamppua (okei, oikeasti unohdin nämä ja totesin pimeässä poterossa että pakko ne on hakea), kumimattoa ja pakko se viinipullokin oli messiin ottaa, koska se selkeästi kumimattohommaan kuului. No niin, poterossa oltiin taas. Aloin etsimään mittaa. Taskuja turhaan taputeltuani, tajusin että se on karttapöydän laatikossa. V***u olkoot. Lapsena katsoin Ihmemies MacViner sarjaa ja opin että pitää vaan hyödyntää sitä mitä ympärillä sattuu olemaan tarjolla. Toimi sinkkuaikana myös ravintolassa. Nyt mukana oli viinipullo ja uskomatonta mutta totta, pullon pituus oli millilleen sama kuin mattoluiskan leveys. Voitte itse tarkistaa kuvasta, jossa kylläkin pullo näyttää mattoa leveämmältä. Mutta kamera tekee tuon optisen jekun, koska mäkin näytän kaikissa valokuvissa oudon leveältä. Eli, työn tuoksinassa keulaboksista siis kuului ähinän lisäksi seuraavankaltaisia lauseita:
”Alareunan leveys on yksi pullo plus kaksi korkkia”
”Yläreunan leveys on kaksi pulloa ja kauluksen puolelta etiketin reunaan”
jne.

Tämä mauserintarkka työskentely johti ennalta-arvaamattoman hyvään lopputulokseen. Onneksi yksi pullo riitti. En olisi uskaltanut ottaa riskiä, että tyhjällä pullolla mittatarkkuus ei olisikaan ollut niin hyvä. Kuvista voi tarkastella aikaansaannosta. Pidän varsinkin kuvasta, jossa ankkuriketju on laskettuna (hetkittäin jopa yllättävän nopsaan) kannelta takaisin poteroon. Se meinaan peittää projektin aikana pohjalle tippuneet veripisarat ja kyyneleet. Todellisuudessa projekti valmistuu vasta huomenna, kun olen hionut tiikkikannelta koirantortun malliset kasat mustaa sikafleksiä, jotka ”Ammattitason valuttamaton kittipistooli” valutti kannelle.

Armanainen on pitkään pyytänyt että mäkin tekisin jonkun päivityksen veneprojekteista. Tässä se ensimmäinen tarina nyt siis on. Luultavasti se on myös viimeinen hyvin pitkään aikaan, kunhan Nina huomaa tämän Pandoran sivuilla. Joten jatkossa saamme taas hetken seurata sivistyneempää materiaalia.

Silirimpsis!

Jari

Mistä kaikki alkoi.
Mittapullo / vatupassi.
Valmis!
Minun touhutessani sankarillisesti keulaboksissa, oli Nina hommannut ananaksen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s